Kirjallinen suunnistaja

kirjan rajat ylittävää kirjallisuutta

Muistiinpanoja kirjallisilta löytöretkiltä. Tuulen vietävänä, mutta päättäväisesti matkalla tuntemattomille maille. Teosesittelyjä ja ajatuksia interaktiivisesta kirjallisuudesta. Tilaa lokiotsikot tuoreeltaan:

Valveunta syväkirjaksi: Ihmiskuva kerronnassa

Puuttuuko Valveunelta juoni? Sitä voisi kutsua elämäntarinaksi. Se on kollaasi, johon yhtenäisyyttä ei luo juoni, vaan assosiaatio. Kuva päähenkilöstä ja tämän elämästä tarkentuu vähä vähältä, ja siinä mielessä se muistuttaa palapeliä. Muodostuva kuva ei välttämättä ole eheä, mutta toivon, että se on elävä.

Tarinan pyörteet

Tarkoitukseni on pitää kerronta liikkeessä pyörteisesti, ei niinkään lineaarisesti. Ei ole yhtä suoraa aikajännettä, vaikka kaikki alkaa niin sanotusta tarinan nykyhetkestä. Menneisyyttä ei kerrota takautuvasti, vaan välähdyksinä nykyhetkessä (pitempinä tosin kuin varsinaisina välähdyksinä).

Takautuman ja välähdyksen välillä on ero. Kun menneisyys ilmenee nykyhetkessä, se on elävä muisto ja altis uusille tulkinnoille ja unohduksille. Muisto saattaa myös vääristyä. Takautuma taas on aina tosi, tai näin ainakin realismissa.

Muuttuva menneisyys

Mihin tällä pyrin? Ihminen on elävä, hän ei ole monumentti. Ihminen muuttuu koko ajan orgaanisesti. Siksi myös menneisyyden voi alistaa valinnoille. Me voimme ohjata muistojamme, vahvistaa tiettyjä muistijälkiä ja heikentää toisia. Me voimme myös muuttaa tulkintaamme menneisyydestä. Eri asia on, kuinka tietoisesti teemme niin.

Mutta niin pitkällä ihminen ei ole tiedollisesti eikä teknisesti, että tieteisfiktion visioima muistin nollaaminen ja aivan uusien muistojen istuttaminen olisi mahdollista. Silloin kyse tuskin enää olisi samasta ihmisestä, vaan luotaisiin keinotekoisesti uusi persoona. Tällaista en Valveunessa myöskään esitä, onhan se sitä paitsi historiallinen fiktio.

Sisäinen realismi

Olen joskus ajatellut, että kerrontani edustaa sisäistä realismia. En tiedä, onko sitä määritelty omaksi tyylilajiksi missään, mutta itse ymmärrän sen niin, että siinä näkökulman painopiste on ihmisen sisimmässä, ei ympäristössä. Se ei mielestäni muuta kerrontaa tajunnanvirraksi, vaikka se saattaa näennäisesti siltä vaikuttaa.

Sisäisessä realismissa "mitä me olemme" on yhtä vahva kysymys kuin "miten me toimimme", ja "miten sen koemme" yhtä vahva kuin "mitä meille tapahtuu".

Valveunta asettuu tavallaan epävakaalle perustalle. Sitä ei rakenneta tiili tiileltä, vaan pikemminkin rönsy rönsyltä.