Kirjallinen suunnistaja

kirjan rajat ylittävää kirjallisuutta

Muistiinpanoja kirjallisilta löytöretkiltä. Tuulen vietävänä, mutta päättäväisesti matkalla tuntemattomille maille. Teosesittelyjä ja ajatuksia interaktiivisesta kirjallisuudesta. Tilaa lokiotsikot tuoreeltaan:

Agentin nousu ja tuho

Kustantajan ehdotuksesta vuonna 1981 kanadalainen kirjailija ja toimittaja George Jonas tapasi oletetun israelilaisen agentin kuullakseen hänen uskomattoman tarinansa. Parin seuraavan vuoden ajan Jonas haastatteli häntä ja teki laajaa taustatutkimusta varmistaakseen miehen puheet. Aineistosta syntyi kansainvälinen menestystrilleri Vengeance: The True Story of an Israeli Counter-Terrorist Team. Kirjaa ei ole suomennettu. Alun pöyristymisen jälkeen tarina alkoi tuntua minusta luonnolliselta. Se on realistisuudessa karu ja jopa tylsä (!), ja on aidosti kuvaavaa sanoa sitä silmiä avaavaksi ja kysymyksiä herättäväksi. Tämä kirjaesittely sisältää hahmotelman vuorovaikutteisesta versiosta; mitä tämä tarkoittaa, katso lokikirjoitus Monologista dialogiin, yksisuuntaisesta kaksisuuntaiseksi.

Vengeance

Kirjan pohjalta on ilmestynyt tv-elokuva Sword of Gideon vuonna 1986 sekä teatterilevitykseen tarkoitettu elokuva Munich vuonna 2005. Jälkimmäinen keräsi Oscar-ehdokkuuksia ja sen on ohjannut Steven Spielberg. Kiinnostuin kirjasta juuri Spielbergin elokuvan ansiosta. Katsoin sen jopa kaksi kertaa, vaikka ensimmäisellä kerralla pidin sitä B-luokan elokuvana ja erittäin epäselvänä. Jokin siinä kuitenkin veti puoleensa ja annoin sille toisen mahdollisuuden. En erityisesti suosittele elokuvaa, vaan suosittelen kirjaa. Elokuva on kuin huonosti leikattu versio kirjasta, ja se sitä paitsi poikkeaa oletetuista tositapahtumista.

Epäilyksen varjo

Vaikka agentin ja samalla kirjan päähenkilön ylle langetettiin alun perin epäilyksiä, voinee tänä päivänä sanoa, että hänen henkilöllisyytensä on varmistettu. Kirjan agentti Avner elää nykyisin Yhdysvalloissa nimellä Juval Aviv. Kirjan ilmestymisen aikaan hän toimi incognito, mutta on sittemmin myöntänyt avoimesti osallisuutensa. Aviv pyörittää kansainvälistä turvallisuus- ja tiedustelualan yritystä, ja YouTubesta voi löytää hänestä videoita.

George Jonas pyrki varmistamaan agentin uskottavuuden. Virallisiin lähteisiin ei luonnollisesti voinut luottaa – joko ne salaavat tai valehtelevat. Hän tutki lähteitä ja tarkisti faktoja parhaansa mukaan. Hän muun muassa vieraili tarinassa mainituissa Euroopan eri kaupungeissa. Agentin kertomat pienetkin yksityiskohdat tuntuivat täsmäävän. Lopullisessa kirjassa tämä näkyy esimerkiksi tarkoissa kaupunki- ja paikkakuvauksissa. Kirjan myöhempien painosten loppulisäyksessä käsitellään ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen esitettyjä epäilyjä. Hauskasti Jonas toteaa niiden päätteeksi:

I believed him because he knew how the light switch worked in an obscure apartment building in Rome.

Kirjan väittämien totuudenmukaisuudesta ei voi olla 100 %:sta varmuutta, mutta minä päätin uskoa tarinan johdonmukaisuuteen sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa.

Kuohuttavat ja vaaralliset ajat

Vengeancen tarina ei ole uusi, eikä kirjan väitteissä ole agenttitoimintaa ja kansainvälistä politiikkaa tunteville ehkä mitään pöyristyttävää. Itse en ole kuitenkaan tuntenut "alaa" satunnaisia media-artikkeleita enempää. Agenttifiktiot kuten James Bond ovat aikamoista hölynpölyä, eivätkä ne ole koskaan jaksaneet minua huvittaa.

80-luvulla kirjasta nousi kuitenkin kohu. Väite, että Israelin neljäs pääministeri Golda Meir, "kansakunnan isoäiti", olisi antanut siunauksensa salaiselle murhajoukolle, oli monille liikaa. Ilmeisesti Israel haluttiin verhota jonkinlaiseen moraaliseen pyhimysviittaan. Toiseksi ei haluttu uskoa, että Neuvostoliitto olisi tukenut paitsi vasemmisto- myös arabiterroristeja.

Kylmän sodan aikaan 1950–1980-luvuilla agenttitoiminta kävi kuumana. Siihen aikaan terroristit eivät olleet islamisteja, vaan maallisia arabeja ja vasemmistolaisia. Israelin erityinen vihollinen oli Palestiinan vapautusjärjestö PLO ja sen alaiset järjestöt. Lentokoneita kaapattiin ja pommit räjähtelivät.

PLO:n peruskirjassa (1964) otettiin tavoitteeksi maallinen ja demokraattinen Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. – Wikipedia

Historiallinen tehtävä

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa niin sanotusta Münchenin verilöylystä. Vuoden 1972 kesäolympialaisissa Saksan Münchenissä palestiinalaiset terroristit kaappasivat 11 Israelin urheilujoukkueen jäsentä. Heistä lopulta 10 kuoli, lisäksi menehtyi saksalainen poliisi sekä kahdeksasta terroristista viisi. Tarinan mukaan Israel päätti kostaa, salassa tietysti.

23-vuotias Avner on armeijan kommandokoulutuksen saanut nuorimies. Hän on kibbutsin kasvatti ja syntyperäinen israelilainen. Avnerin äitiä voi sanoa kiihkoisraelilaiseksi. Avnerin isä on ollut Israelin salaisen palvelun Mossadin palveluksessa, mutta sitä nykyä hän on eläkkeellä ja pahoin katkeroitunut. Hän nimenomaisesti varoittaa poikaansa luottamasta Mossadiin. Avner kuitenkin hyväksyy työtarjouksen. Hän käy läpi agenttikoulutuksen valmiina mihin tahansa tehtäviin.

Sitten koittaa suuri päivä. Avner viedään Mossadin päällikkö Zvi Zamirin, kenraali Ariel Sharonin ja pääministeri Golda Meirin puheille. Hänestä tehdään viidestä agentista koostuvan iskuryhmän johtaja. Avner on nuori, kunnianhimoinen, innokas ja idealistinen siinä mielessä, että hän tekisi mitä tahansa maansa puolesta. Vielä tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan tiedä mitään tulevan tehtävänsä sisällöstä. Hän hyväksyy sen tietämättä, mitä se on.

Vasta myöhemmin tehtävän sisältö selviää: ryhmän on etsittävä käsiinsä ja tapettava 11 terroristia, joita pidetään vastuullisina Münchenin verilöylyyn. Siitäkin kestää vielä päiviä, ennen kuin Avner tapaa muut ryhmän jäsenet. Ei oikeastaan ole suuri juonipaljastus sanoa, että ryhmä onnistuu eliminoimaan listalta kahdeksan terroristia ja yhden listan ulkopuolisen. Siinä ohessa menee muitakin, vaikka tehtävänannon mukaan sivullisten tai ylipäänsä kenen tahansa listan ulkopuolisen tappaminen on vakava virhe ja sitä pidetään epäonnistumisena. Tehtävän hinta agenteille on henkilökohtaisesti suuri.

"Terrorism is a monster," Ephraim said, "but luckily it has only about a dozen heads. We may be able to cut them off, one by one."
"Can't it grow new ones?" Avner asked.
Ephraim smiled, and looked at his fingernails. "I'm sure it can," he said, "but look at it this way. It takes time. A terrorist is a fanatic. A top terrorist is a skilled and clever fanatic. Most people are not fanatics; and most fanatics are neither skilled nor clever. If you eliminate one top terrorist, it may take a year or two for another to emerge. The old network has gone to pieces in the meantime; it may take the new guy another year to rebuilt it. While he's doing it, he has to show his hand. We may be able to identify and eliminate him, too, before he can do much harm.
Meanwhile, you have saved hundreds of innocent lives. Isn't it worth it? Also the best terrorist is only like a match. He needs a powder keg before he can make a big bang. Well, right now the world is like a powder keg; I don't have to tell you. In a year or two, who knows?"
Ephraim stopped talking. He looked up from his fingernails and held out his hand for Avner to see.
"Look," he said. "Look at my nails. Maybe it's time to cut them. Are you going to tell me, why bother, they'll only grow out again?"
"You're right," Avner said.

Voi sanoa, että tarina ylittää traagisen. Minua se kosketti kovalla ja julmallakin tavalla. Se vei mukanaan, mutta sai myös voimaan pahoin. Huomasin, että agenttikuvasto alkoi hiipiä mieleeni eri yhteyksissä. Erittäin kiehtova on tarinassa esiintyvä maanalainen verkosto Le Group, joka myy tiedustelutietoa ja palveluita (paljon) maksaville asiakkaille – käytännössä melkein kenelle hyvänsä, siis myös taistelujen eri osapuolille.

Vuorovaikutteinen versio: henkilöiden kesken, henkilökohtaisesti

Vuorovaikutteisen version lähtökohdaksi otan tarinan viisi agenttia: Avner, Carl, Robert, Hans ja Steve. He ovat hyvin erilaisia, jopa siinä määrin, että heidän valintaansa tehtävään voi ihmetellä. Jokaisella on kuitenkin oma osaamisalueensa. Toisilla se on selkeä: vetäytyvä Hans vastaa väärennetyistä dokumenteista, neuroottinen lelumekaanikko Robert räjähteistä. Toisilla se on pikemminkin tehtävän osoittama: piippuaan imeskelevä harkitsevainen Carl siivoaa jäljet, impulsiivinen ja lojaali Steve vastaa ajoneuvoista ja seuraa johtolankoja. "Kuudennen aistinsa" ohjaama Avner johtaa, mutta ryhmä tekee päätökset yhdessä; hän on ikään kuin ensimmäinen tasaveroisten joukossa. Jäsenet jakavat muita hommia, muun muassa jokainen kokkaa ruuan vuorollaan.

Vengeance on juonivetoinen romaani, mutta mielestäni se ei taivu valitse-oma-seikkailusi-muotoon. Sen voisi melkein kuvitella strategiseksi roolipeliksi, mutta idea tässä on muuttaa kirja nimenomaan vuorovaikutteiseksi kirjallisuudeksi.

Kunkin agentin osuuden voi kuvitella omaksi tarinakseen. Välillä he toimivat omillaan, välillä yhdessä. Jokaisella on omia tehtäviä ja oma näkökulmansa tapahtumiin. Jokaisen voisi näin ollen erottaa omaksi kerronnan näkökulmakseen ja lukija voisi liikkua niiden välillä. Ensin hän voisi vaikkapa mennä Steven matkaan Barcelonaan tutkimaan johtolankaa tai Robertin mukana Belgiaan väsäämään pommia. Palattuaan sieltä yhteiseen kokoontumiseen Frankfurtiin lukija voisi vaihtaa seuraavaksi Avneriin, joka tapaa tietolähteensä Louis'n Pariisissa, tai Carliin, joka menee tapaamaan perhettään Roomaan.

Ajatuksena tässä ei siis ole juonen ja tarinakäänteiden manipulaatio, vaan hajautettu näkökulma. Alkuperäisessä kirjassa seurataan yksistään Avneria; siihen, mitä Avner ei suoranaisesti todista, viitataan, kuten Carlin ottotyttäreen ja Hansin huonekaluyritykseen. Näkökulman laajentaminen antaisi mahdollisuuden seurata eri jäsenten mielenliikkeitä, ja kaikista tulisi samalla lukijalle läheisempiä. Kuinka vainoharha ottaa kustakin vallan? Mitä he toisistaan ajattelevat? Mistä he eivät puhu? Ehkä myös jäsenen menettäminen tuntuisi voimakkaammin, kun Avneria tunteen välikätenä ei ole.

While Avner couldn't tell what might be going on in Robert's or any of his other partners' minds, he certainly hadn't enjoyed shooting a guy in a doorway who was carrying rolls in a paper bag. Nor would he do it again, if he didn't have to. But – it wasn't as bad as he had thought it might be. It wasn't even as bad as thinking about it had been, beforehand. He hadn't lost his appetite; he hadn't lost any sleep. No nightmares, and in the the morning he ate a full breakfast. But enjoy it? No normal person could.
The matter was not a subject of conversation between the members of the team, anyway. Not before or after the first hit, not at any time later in their mission. True, as time wore on, they would be talking more and more "philosophy", but never directly about such feelings. And they had to talk about hits all the time, they talked about little else, but not in such terms. The unspoken feeling might have been that having to do these things was difficult enough, and talking would make it only more difficult.

Selvää on, että tässä versiossa pitäisi mennä fiktion puolelle. Paljon pitäisi sepitellä Avnerin tarinan lisäksi. Mutta dynaamisesti ja psykologisesti monet näkökulmat olisivat kiinnostavampia, eikö?

Mitä toteutukseen tulee, pelkkä teksti linkkeineen riittää hyvin ja teos toimisi tavallisena e-kirjana. Aina jäsenten kohtaamisissa tarjottaisiin mahdollisuutta vaihtaa näkökulmaa. Käytännössä jokaisen henkilön tarinaa ei tarvitsisi kirjoittaa kokonaisuudessaan, mutta näkökulman vaihtokohdista avautuu vähintään aina kaksi versiota seuraavasta ajanjaksosta, joka kestää taas seuraavaan yhteiseen tapaamiseen.

Miksei useaa näkökulmaa voisi esittää perinteisessä lineaarisessa järjestyksessä? Voisi tietysti, mutta lukijan vaihtaessa näkökulmaa omaehtoisesti tuntu on paljon dynaamisempi. Hänen kiinnostuksensa ja myötätuntonsa ohjaisi valintaa, hän kenties asettuisi jonkun tietyn ryhmän jäsenen kannalle eri kysymyksissä.