Aito ja epäaito historiallisuus
Historiallisen fiktion ongelma on siinä, että sitä kirjoitetaan nykyajassa. Ongelma koskee autenttisuutta: sisällön, tyylin ja muodon ajanmukaisuutta. Historiallisen fiktion rajaksi määritellään yleensä viisikymmentä vuotta eli tarinan tapahtuma-ajan tulisi olla vähintään viisikymmentä vuotta kirjoittamishetkeä edeltävä, nyt siis vuosi 1965 tai varhaisempi. Tällöin kirjoittaja on voinut aivan hyvin itse elää kyseisenä aikana. Itse laittaisin rajan kuitenkin sadan vuoden taakse ja edellyttäisin, ettei kirjoittaja ole itse elänyt kyseisenä aikana. Tässä ymmärrän historiallisen fiktion juuri niin ja kommentoin sitä.
Kirjallisuudessa kysymys autenttisuudesta koskee olennaisesti kieltä. Lukijoilla on taipumusta odottaa, että historiallisen fiktio kieli vaikuttaisi vanhahtavalta. Kun kerronnan sekaan on ripoteltu vanhalta kuulostavia käsitteitä ja sanankäänteitä, sitä pidetään uskottavana. Tästä uskallan olla eri mieltä. Nykykirjoittaja ei voi tavoittaa menneisyyden ääntä, se on sula mahdottomuus. Hän voi parhaimmillaan jäljitellä sitä, mutta se ei ole koskaan aitoa. Mielestäni anakronismeista siivotun nykykielen tulisi riittää. Tällainen kieli ei myöskään turhaan tee lukemista oudoksi ja vaikeaksi.
Suurempi autenttisuuden vaatimus tulee varsinaisesta sisällöstä, henkilöistä ja näiden elämästä, olosuhteista. Historiallisen fiktion todellinen uskottavuus punnitaan niissä. Kuinka mahdollinen esimerkiksi päähenkilön kohtalo on väitettynä aikana? Tätä vaatimusta rikotaan räikeästi viihdyttävän historiallisen fiktion piirissä. Mitä merkitystä on kiemuraisella kielenkäytöllä, jos keskiajalla elävä päähenkilö on pohjimmiltaan nykyaikainen feministi? Usein liikutaan pikemminkin fantasian kuin realismin piirissä.
Ja sitten on muoto. Pitäisikö historiallisen romaanin muodon vastata niitä muotoja, joita kirjoitettiin fiktion tapahtuma-aikaan? Tähän tuskin moni kirjoittaja ryhtyy. Korkeintaan historialliset fiktiot ovat vähän venähtäneitä moderneihin romaaneihin verrattuna. Muotoon liittyvä autenttisuus on sekin näennäistä ja sitä paitsi epärealistista. Eivät ihmiset varmastikaan kokeneet elämäänsä kuten ajan kaunokirjailijat sen muotoilivat, nätteinä sonetteina tai eeppisinä runoelmina.
Eläytyminen tekee ihmeitä, kirjoittajan eläytyminen ei rajoja tunne. Se on aitouden lähde, sen lähemmäksi emme menneisyyttä pääse. Autenttisuus ei synny historiallisesta nippelitiedosta tai vanhahtavista lauseenparsista: ne ovat pelkkää koristetta.
