Ted Nelsonin ajatukset syvästä elektronisesta kirjallisuudesta resonoivat vahvasti, joskaan ei suoralla tavalla, Kirjalabyrintin syväkirjakonseptin kanssa. Onkin palattava Nelsonin malliin: mitä se oikein tarkoittaa? Millainen tulkinta siitä olisi sovellettavissa kaunokirjallisuuteen teoksen yhtenäisyyttä menettämättä? Seuraa ensimmäinen vakava yritykseni kuvitella, mitä syvä kirja on.

Syvä ei ole sama kuin hyper

Ted Nelson alkoi hyljeksiä itse keksimäänsä hyperteksti-sanaa, koska se on tulkittu väärin tai sitä on sovellettu niin rajoittuneesti, ettei alkuperäistä näkemystä voi enää tunnistaa. Hyperteksti-sanan sijaan Nelson on alkanut käyttää käsitettä "syvä elektroninen kirjallisuus".

Tietääkseni syväkirjan syvä-etuliite ei ole lainaus Nelsonilta tai edes viittaus hänen ajatuksiinsa sinänsä. Kirjalabyrintin jokseenkin sinnikäs pyrkimys välttää määritelmää, että syväkirja olisi hyperteksti, asettuu kuitenkin varsin ymmärrettävään valoon Nelsonin ansiosta. Syväkirjassa on kyse kirjan syventämisestä pikemminkin kuin laajentamisesta, tavoitteena ehjä teos, joka ei viittaa johonkin erilliseen, vaan sulkee olennaisella tavalla sisäänsä muodostaen kokonaisuuden.

Selvä se, tällainen tavoite ei ole kirjoittajallekaan helppo! Kirjan lisäaineistoksi voisi laittaa kaikenlaista sälää, taustoja, poistettuja katkelmia ja sen sellaista. Mutta olisiko se syventämistä? Ei oikein. Olen piehtaroinut vaatimuksissa ja epäilyksissä omalta osaltani jo hyvän aikaa. Vaikeutensa tähän soppaan tuo julkaisumuoto, sillä EPUB ei veny oikein mihinkään suuntaan.

Nelsonin malli on ihmismielelle luontainen

Nelsonin muotoilu Xanadusta toisaalta päällekkäisinä ikkunallisina kerroksina, toisaalta "lentävinä sivuina" ei ole niin erikoinen ja varsinkaan vaikea kuin äkkipäätä ajattelisi.

Olen Nelsonin kanssa samaa mieltä siitä, että alkuperäinen hyperteksti vastaa ihmisen luonnollista ajattelua. Ainakaan minun mieleni ei taivu luonnostaan hierarkioihin ja yksisuuntaisiin assosiaatioihin tai edes lineaarisiin päättelyketjuihin. Jos se niin toimii, se on siihen pakotettu ja ehdollistamalla opetettu. Ihmismieli on hyperteksti, mutta se on hyperteksti Nelsonin tarkoittamalla tavalla eikä tavalla, joka nyt toteutuu HTML:ssä.

Nelsonin mallissa linkkien määrä ei ole rajoitettu. Nythän HTML:ssä yksikkö (sana, kuva) voi sisältää vain yhden linkin, joka osoittaa ainoastaan yhteen paikkaan. Lisäksi Nelsonin mallissa linkit ovat kaksisuuntaisia eli kohde viittaa takaisin alkuperäiseen. HTML:ssä näin ei ole, vaan linkki on yksisuuntainen, ainoastaan alkuperäisestä kohteeseen viittaava.

Tämä, kenties pienen kuuloinen, ero linkeissä muuttaa kaiken. Se on perusta, jolle rakentuvat hypertekstit ovat välttämättä olennaisesti erilaisia. Nelsonin mallissa dokumentit ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja hyperteksti luodaan lukijan eteen dynaamisesti koostamalla. Erilaisten lukupolkujen määrä voi kasvaa eksponentiaalisesti.

Suoraan sanottuna Nelsonin malli vaikuttaa nykyiseen hyperteksti-toteutumaan verrattuna ylivertaiselta. Se helpottaa isompien kokonaisuuksien hahmottamista, koska se näyttää linkkivirrat ja sen, mihin ne johtavat. Nykymuotoisilla verkkosivuilla linkkejä on klikattava jokseenkin sokkona eikä alkuperäistä dokumenttia ja kohdedokumenttia voi laittaa suoranaisesti rinnakkain. Siksi hyperteksti tuntuu niin eksyttävältä. Jonkinlaisia yrityksiä kohdedokumenttien esinäytön suuntaan on tehty tietyissä selainten lisäosissa, mutta se juuri osoittaakin nykyisen hypertekstin vajavaisuuden.

Nelsonin mallin antaman suuren vapauden ja rajoittamattomuuden ei tarvitse johtaa kaaokseen tai lukijan eksymiseen linkkiviidakkoon. Johdonmukaisuus on yhä arvo ja tavoiteltavaa, mutta käsitystä johdonmukaisuudesta on epäilemättä laajennettava. Ongelma vaikuttaakin olevan lähinnä opituissa lineaarisissa ja hierarkkisissa ajatusmalleissa. Jos mieli saa toimia sille luonnollisella tavalla, se on Nelsonin hypertekstissä kuin kala vedessä.

Ehkä meidän on ennen kaikkea päästävä eroon pakkomielteestä lukea kaikki ja järjestyksessä.

Hahmotelma kolmiulotteisesta tekstistä

Kirjassa Literary Machines Nelson kuvaa dokuversumia, joka koostuu tasoista, joissa on ikkunoita toisiinsa. Se on kuin päällekkäisiä, osaksi läpinäkyviä kalvoja. Se on erilainen kuin "lentävät" ja rinnastuvat sivut, jollainen sovellus Xanadusta löytyy myös konkreettisesti toteutettuna. Kuitenkin juuri taso-ikkunamallissa näin jotain kaunokirjallisuuteen sovellettavaa. Siinä on eheyttä ja idean selkeyttä, joita kaunokirjallinen teos edellyttää.

Olennaista tässä kaikessa on ajatusmalli. Ei muoto eikä käsitteet, vaan ajattelutapa. Hyperteksti on ajateltava kokonaisvaltaisesti. Linkit eivät ole pelkkä keino laajentaa lineaarista tekstiä sivusuunnassa. Jotta hyperteksti olisi todella jotain erilaista kuin tavallinen teksti, on ajateltava pikemminkin kolmiulotteisesti. Pysty- (pituussuunta) ja vaakasuunnan (sivuhuomautukset) lisäksi on nähtävä kolmas, syvyyssuuntainen ulottuvuus.

Kaunokirjallisuutta kirjoitetaan itseriittoisesti. Teos voi viitata itsensä ulkopuolelle, mutta silloinkin se on yleensä tehty teoksen omilla ehdoilla, sen realistisuuden vahvistamiseksi. Miten teoksen sisällä voi viitata siihen itseensä? On olemassa lineaarinen keino, joka viittaa taakse- tai eteen, menneisiin tai tuleviin tapahtumiin, joihin kuitenkaan ei voi siirtyä kesken kaiken; teksti on aina ehdottomasti suoraan eteenpäin viittaavaa.

Kuitenkin voisi olla myös syvyyssuunnassa liikkuva keino tai rinnastava keino. Rinnakkain voisi kuljettaa vaikkapa kahta eri kertojanääntä tai näkökulmaa. Syvyyssuunnassa voisi ikään kuin katsoa tilanteiden "taakse", henkilöiden motiiveihin ehkäpä, kaikuihin menneisyydestä tai seikkoihin, jotka jäävät kertojalta huomiotta. Syvyyssuunta mahdollistaa myös vuorovaikutteisuuden, kun lukija voi syventyä kohtaan halutessaan pitemmäksi aikaa tutkiakseen sitä.

Rinnakkaisuus on toteutettavissa perinteisessä kerronnassa, mutta kömpelösti, nimittäin aina lineaarisesti, ei koskaan yhtä aikaa, vaan aina peräkkäin. Useiden näkökulmien yhteensulauttaminen kertojanäänessä ei ole rinnakkaisuutta. Motiiveja ja takautumia voi aina käsitellä, mutta se on tehtävä kerronnan nykyhetkeä ja kertojanääntä pettämättä.

Lyhyt ja pitkä teksti vaativat erilaisen hypertekstirakenteen

Syvä kirja on teos, jolla on lineaarinen perusrunko, mutta joka haarautuu, ei horisontaalisti, vaan pikemminkin kuin juuristo. Se on minun paras arvaukseni siitä, mikä voisi toimia kaunokirjallisesti teoksen yhtenäisyyttä menettämättä.

Täydellisen epälineaarinen, verkkomainen hyperteksti voi olla sekin ehjä, mikäli kyse ei ole tarinasta, vaan pikemminkin "still-kuvasta", henkilön muotokuvasta tai asetelmasta. Kun juonella yhteen sidottu perinteinen lineaarinen malli alkaa antaa myöten ihmisten mielissä, verkkomaisesta hypertekstistä voi tulla varteenotettava vaihtoehto nykyiselle novellimuodolle.

Romaani on kuitenkin niin paljon laajempi kokonaisuus, että luulen verkkomaisuuden toimivan siinä liian hajauttavasti ja eksyttävästi. Tarvitaan suora runko, alku ja loppu, mutta kaikki niiden välillä voidaan altistaa lukijan tekemille valinnoille. Valintojen ei tarvitse koskea sitä, miten tarina jatkuu, vaan yksinkertaisesti sitä, mitä lukija haluaa lukea.

Itse pidän kovin paljon ajatuksesta, että verkkomaisen hypertekstin muotoon sijoitetaan muotokuva tai asetelma. Se on vähän samaa kuin seisoisi elävän taulun edessä. Minusta tässäkin mahdollisuudessa on paljon potentiaalista syvyyttä, ja nimenomaan sitä.

En aivan vielä pysty kuitenkaan mieltämään itseäni romaaninmuotoisen syväkirjan kirjoittajaksi. Ei siksi, että tarinoiltani puuttuisi juuristo, vaan siksi, että yhä ajattelen linkit liian horisontaalisesti. HTML:stä, sikäli kuin sitä ymmärrän, myös yhä puuttuu mahdollisuus esittää syvyyssuuntaisuus visuaalisesti tyydyttävällä tavalla. Ikkunoiden läpi katsominen ja toiselle puolelle siirtyminen saumattomalla tavalla ei olekaan käytännössä aivan yksinkertaista. Pitkä teksti on kuin tuomittu sokeisiin ja irrallisiin linkkeihin.

Hyperromaani Hyperteksti Kirjalabyrintti Kolmiulotteisuus Muoto Rakenne Syväkirja Ted Nelson